Loppuvuodesta
tulee miettineeksi menneitä.
Mitä on tullut virkattua,
miten ja miksi.
Ainahan mä olen virkannut
ja ottanut kuvia,
ilmaissut itseäni.
En vain esitellyt niitä julkisesti.
Kokosin valokuva-albumeita,
joita katsottiin sukulaisten ja kavereiden kanssa,
meidän sohvalla.
Facebook muutti kaiken.
Yritän kuvitella yli 400 kaveria sohvalleni,
kun avaan virkkausalbumini.
Osa tykkää. Osa taisi lähteä.
Virkkaan lisää.
Kaverit painostivat perustamaan oman blogin.
Kaikilla tekijöillä kuulemma on nykyään sellainen.
Ei kukaan enää albumeita virkkaa.
Yritän kuvitella
joka ilta sohvalleni
1600 katsojaa.
Tervetuloa mun...päähän...koppaan...
Tänään kun olin ruokakaupassa,
yksi sitruuna tuijotti mua
ja siitä sainkin ajatuksen...jonka päätin myös toteuttaa....
ihan omaksi ja teidänkin iloksi...
Nyt yritän kuvitella 45 000
ympäri maailmaa tullutta katsojaa
kuukausittaiselle virkkausluennolleni,
jossa esittelen seinälle nostetun pyöreän maton,
oman ELÄMÄni.
Kaverit ja sukulaiset eivät ole täällä.
Sivuutan serbialaisten lukijoiden hämmästyneet silmät
ja käännän katseeni italialaisiin katsojiin,
kun osoitan sormella ympyrän keskellä olevaa
omaa napaani, siis syntymääni.
Kuljetan kättäni ympyrällä
etsien yleisön seasta samalla
Alaskasta tulleita katsojia...
EI TULE MITÄÄN!
Googleautomaatti ei käännä kulttuuria,
sanaleikkejä tai savolaisia sutkautuksia!?
Miksi?
Olenhan virkannut näkyväksi
jo koko elämäni
ja näyttänyt
mistä sitruuna pissaa.
Halusinko kertoa kaikille,
että olen jatkanut 'siksakmekkoani'
virkkaamalla siihen hihat!?
Enkä osaa vastata edes mistä idea lähti.
Sitä saattaa kysyä
Punainen lanka on taas hukassa.
Virkkaan siitä huolimatta.
Viimeinen joulutorttu tuijottaa mua.
Miksi ;) !?
